2010/10/06

Top 15 games from the depths of my heart

Tämä on kyllä tarkoittu Facebookiin, mutta pistän tämän tänne, kun blogin aiheeseen sopii.

The rules: Don't take too long to think about it. Fifteen videogames you've played that will always stick with you. List the first fifteen you can recall in no more than fifteen minutes. Tag fifteen friends, including me, because I'm interested in seeing what games my friends choose. (To do this, go to your Notes tab on your profile page, paste rules in a new note, cast your fifteen picks, and tag people in the note -- upper right hand side.)

1. Bayonetta
2. Mafia II
3.Lost Odyssey
4. Kingdom Hearts I & II
5. Yoshi's Story
6. The Sims 1, 2 & 3 + lisäosat
7. Eternal Sonata
8. Alan Wake
9. Persona 4
10. Spore
11. Final Fantasy X, X2 & XII
12. Rollercoaster Tycoon 2 & 3
13. Left 4 Dead 2
14. Halo 3
15. Hello Kitty Roller Rescue

Kaikkia noita en ole kokonaan pelannut, mutta tulivat ensimmäisenä mieleen. Eivät ole mitenkään paremmuusjärjestyksessä.

Eeppinen peli vaatii eeppisen läpipeluu ajan

Huom! Teksti sisältää juonipaljastuksia pelistä Lost Odyssey!

Tämän eeppisen japaniroolipelin pelaamiseen ei minulta mennytkään kuin miltei kaksi vuotta, vaikka itse pelaamiseen käytetty aika ylitti hieman 60 tunnin. Aloitin pelin päästyäni Xbox-ujoudestani ja pelasin sitä aina silloin tällöin. Otin sitten tämän vuoden alkusyksystä itseäni niskasta kiinni ja sain pelattua tämän(kin) loppuun. 

Lost Odysseyta pelatessa väkisinkin mielen pölyisistä nurkista hiipii esiin Final Fantasy, mikä ei ole ihme, sillä kummankin pelin takana on sama mies. Tämä ei kuitenkaan minua haittaa, sillä sekä Lost Odyssey että Final Fantasyt ovat lähellä sydäntäni. Muutenkin JRPG:t ovat suosikkejani, joten Lost Odysseyn pelaamisen aloittamista ei tarvinnut kauaa pohtia.

LO:ssa ihastuin ensimmäisenä pelin todella kauniiseen grafiikkaan, mikä helli kaikkea kaunista rakastavan ihmisen silmiä. Miljöiden yksityiskohtien paljous sai hämmästelemään, kun olin tähän asti tottunut pelaamaan pelini PlayStation 2:lla, joka hyytyisi näin pikkutarkasta grafiikasta. Maisemien värit olivat kirkkaita ja vesikin näytti vedeltä, eikä miltään omituiselta siniseltä klöntiltä, joka vain on lilluvinaan kuin vesi. Maisemien kauneus ei kärsinyt, vaikka peli venyikin pitkäksi. Paikat vaihtuivat kuitenkin sopivaan tahtiin ja samoissa kaupungeissa ei tarvinnut pyöriä jatkuvasti.

Toinen asia, mihin pelissä ihastuin ja olen vieläkin ihastunut, on Jansen. Jansenin olemus ja luonne veivät sydämeni heti. Jansen on mielestäni koko pelin aidoin hahmo, muut ovat jotenkin niin muodollisia ja jäykän oloisia (johtuneekohan liian pitkästä elämästä?) Tai sitten vain pidän hahmoista, jotka aiheuttavat satunnaista tilannekomiikkaa lausahduksillaan. 

Lost Odysseyn tarina on mielenkiintoinen, vaikkakin perusidealtaan aika perus-JRPG:tä. Pohjimmaisena ajatuksena tässäkin pelissä on maailman pelastaminen, mutta kerta tämä konsepti näyttää toimivan, niin sitähän on hyvä käyttää. Tosin tällä kertaa maailman pelastaa toisesta ulottovuudesta tulleet ihmiset samasta paikasta tulleelta suuruudenhullulta, jotka ovat meidän maailmassamme kuolemattomia, sillä heidän omassa ulottovuudessaan aika kulkee erillä tavalla. He ovat eläneet tavallisten kuolevaisten keskuudessa jo tuhat vuotta ja heidän muistoihinsa pääsee käsiksi pelin eri vaiheissa aukeavien unien kautta. Unet ovat todella hyvin kirjoitettuja ja niitä luki mielellään. Samalla "kuolemattomien" hahmojen taustat selvenivät ja heihin pääsi jotenkin syvemmälle. Harvassa pelissä hahmojen taustoja valotetaan näinkin paljon. 

Pelin käsikirjoittajat eivät olleet unohtaneet tyttöjä (tai romantikkopoikia)  kirjoittaessaan peliä. Mukaan on ujutettu pieni romanssi "Tuhatvuotisen kuningattaren" ja tavallisen kuolevaisen välille. Vaikka Mingin ja Jansenin romanssia ei paljoa käsitelty kuin vasta aivan loppupuoliskolla, sai se liikuttumaan. Olisin pettynyt syvästi, jos pelissä ei olisi ollut yhtään suudelmaa (mikä tulikin ensimmäisen kerran ihanasti auringonnousun aikaan) ja/tai pelin loppuvaiheessa jompikumpi rakastavaisista olisi kuollut tai MIng palannut omaan ulottuvuuteensa jättäen Jansenin yksin särkyneen sydämen kanssa. Olihan se mukavaa, että peli päättyi iloisesti häihin ja renttu-Jansenista tuli kuningas.

En keksi Lost Odysseysta paljoa pahaa sanottavaa. Jotkut viholiset tuntuivat liiankin vaikeilta ja parissa kohtaa meinasi hermot mennä, kun piti käydä jossain huitsin kuikassa painamassa jotain nappia ja palata sitten pitkä matka kohtaan, josta lähti. Viholliset nyt voitti, kun hieman nosti leveleitä tai vaihtoi taktiikkaa, mutta kenttien aiheuttamaan vitutukseen ei auttanut mikään. Välillä oli myös hukassa monien sivutehtävien kanssa, että missä paikassa tarina jatkuu taas. Onneksi poikaystävä oli pelannut pelin läpi ja häneltä pystyi sitten kysymään pikkuvinkkiä. Joskus saatoin vahingossa ilmestyä oikeaan paikkaan. 

Lost Odyssey jää muistoihini yhtenä todella loistavana pelikokemuksena. Tässä on peli, jossa kaikki osaset ovat osuneet kohdalleen.

2010/09/21

"The witch hunts are over!"

Huom! Teksti sisältää juonipaljatuksia pelistä Bayonetta!


Bayonetta alkaa mielenkiintoisella tavalla hautausmaalta, jossa varsin seksikkääseen valkoiseen asuun pukeutunut nunna lukee luultavasti latinankielistä tekstiä kivisen hauta-arkun äärellä. Juuri kun on alkanut miettiä, että mitä hän tästäkin seuraa, tapahtumat vyöryvät jyminällä päälle. Yhtäkkiä oletkin hakkaamassa hulluna enkeleitä joilla ei ole mitään tekemistä Raamatun kultakutristen ja kauniskasvoisten, isuorastaan ihmismäisten ja puhtoisten harpunsoittajien kanssa, jotka tuovat ihmisille ilosanomaa Jeesus-lapsesta. Kyllä jotkut enkelit olivat minusta kauniita - omalla tavallaan. Eniten ihailin enkeleissä kyllä muuta, kuin niiden ulkomuotoa. Minusta oli varsin hienoa, että saadessaan tarpeeksi iskuja, enkeleiden pinta"kuori" tavallan kuin putosi pois, paljastaen lihakset. Mielestäni tämä oli hieno tapa osoittaa tavallisten pikkuvihollistenhaavoittuminen. Tällä tavoin tiesi, ettei samaa vihollista tarvinnut enää kauan mätkiä. Ihailuni saattaa kuulostaa oudolta, mutta pidän siitä että vihollisten energiavajeen näkee jotenkin, joko energiamittarina tai sitten ulkomuodon kärsimisenä. 


Bayonetassa on monia hyviä puolia. Ensinnäkin tarina. Se alkaa tavalla, josta ei oikein osaa sanoa, mitä tulee tapahtumaan. Muutenkin on vaihteeksi mukavaa, että hyvä-paha-astelma on hieman vinksallaan. Noidat, joka Bayonettakin on, yleensä luokitellaan pahoiksi ja enkelit ovat hyviksiä. Tässä tapauksessa enkelit ovat maailmaa terrorisoivia pahiksia, jotka odottavat suuren Jubileuksen paluuta. Tai oikeastaan enkelit eivät terrorisoi koko maailmaa, vaan enimmäkseen hankaloittavat Bayonettan elämää. Kerrankin enkelit ovat pahiksia ja yrittävät pistää päähenkilolle kampoihin.



Bayonettan tarina on myös taidokkaasti kirjoitettu, vaikkei sen lähtöajatus muistinsa menettäneestää noidasta (kuka nyt mitään muistaisi, jos on uinunut 500 vuotta kiviarkussa järvenpohjassa?) olekaan mikään vuosisadan uusin keksintö pelimaailmassa. Muistinsa menettäneitä sankareita löytyy kourallinen tai parikin. Tämä ei kuitenkaan tee Bayonettasta massaan sulautuvaa massamättö. Tarinassa pompitaan hienosti menneisyyden ja nykyisyyden syövereissä. Menneisyyttä ei liikaa tuoda esille, mikä on iso plussa. Jatkuvat flashbackit kun alkavat hiljalleen ärsyttämään, vaikka olisivat kuinka hienoja tahansa. Bayonettassa eletään tiukasti nykyajassa ja menneisyyteen palataan juuri oikeissa kohdissa. Pelintekijät olivat onneksi tajunneet olla näyttämättä pätkiä Bayonettan muistoista, joissa esiintyi "vanha" Jeanne nykyisen Jeannen ilmestyessä peliin tietyin väliajoin. 



Dialogi pelissä oli loistavaa. Se soljui todella luontevasti eteenpäin ja kuulosti hyvältä. Tästä on tietenkin suuri kiittäminen käsikirjoittajaa, mutta myös loistavia ääninäyttelijöitä. Kaikista parhaimmat pisteet kerää kyllä Bayonettan ja Rodinin ääninäyttelijät, jotka osasivat tuoda hahmojensa luonteet hyvin esille. Kaikkien äänet myös sopivat hahmoille. Dialogissa oli myös toinen hyvä tekijä: huumori. Sitä oli tarpeeksi ja se oli juuri sellaista, mikä upposi minuun kuin kivi kaivoon. Vaikka peli tihkui seksiä, huumorissa ei menty mauttomuuden puolelle. Huumori oli myös välillä hienosti piilotettu upeisiin sanakäänteisiin, että itsekin saattoi jäädä vähäksi aikaa hölmistyneenä miettimään, mitä oli kuullut, mutta sitten pian sitä hihitteli itsekseen.



Hahmokaartista suurimmat sympatiat saa Luka. Rakastuin tähän omasta mielestään kovinkin naistenmieheen miltei ensisilmäyksellä. Lukassa ei varsinaisesti viehätä hänen ulkonäkönsä, vaan ennemminkin luonne. Vaikka Luka vaikuttaa päälle päin hieman nysveröltä niin kyllähän siitä miehestä munaakin löytyi. Ja parhaimmat vitsit naurettiin Lukan kustannuksella. Söpöyspisteet vie kyllä Cereza, vaikka välillä inhosinkin pikkuisen puheesta hieman kuultavaa vahvaa espanjalaisaksenttia. Tahdon oman Cheshiren. Bayonettassa, pelin päähenkilössä monikin asia osui kohdalleen. Kerrankin näkee japanilaisen pelin, jossa päähenkilöllä, joka sattuu olemaan nainen, ei ole luonnottoman suuria rintoja. Ja mukavaa välillä pelata hahmolla, jolla on silmälasit. Tämä maailma tarvitsee silmälasipäisiä pelihahmoja! Oli myös mukava huomata, että myös Jeannella oli lasit, vaikkei hän niitä varsinaisesti käyttänytkään. Lasit eivät tee kenestäkään rumia, sanoo ihminen, jolla on lasit ollut seitemänvuotiaasta.



Vaikka nyt olen Bayonettaa kehunut paljon, mikä on varsin oikeutettuakin, oli pelissä muutamia ärsytyksenkin aiheita. Vaikeustasoltaan se oli välillä liian haastava. V-käyrä alkaa olla hiljalleen punaisella, kun pelaat kymmenettä kertaa samaa kohtaa, joka ei ole vielä edes chapterin pääpomo. Ja vaikeustaso on Normal. Näissä tilanteissa olin kuulemma niin pelottava, ettei edes poikaystäväni uskaltanut tulla viereeni. Ainahan sitä voisi sammuttaa konsolin ja yrittää vähän ajan päästä mutta jos pystyy tallentamaan vain chapterin lopussa ja alussa, lopettaminen ei kuulosta kivalta. Ja jos on yhtään samanlainen kuin minä, periksi ei anneta, vaikka kuinka ketuttaa. Sitä mieluummin vaikka kiroilee ja näyttää hävyttömiä käsimerkkejä televisioruutua kohti. 



Toinen ärsyttävä juttu oli joka chapterin lopussa tapahtuva arviointi, miten olet jakson pelannut. Jos "The witch hunts are over" -teksti läsähti ruutuun yhtään liian monta kertaa, oli arvio heti huono. Jotkut näistä arvioinneista menivät ohi hymähdyksen kera, mutta kun vitutusta oli kertynyt sopiva määrä siitä kymmenestä kuolemisesta, niin kivipatsaan läsähtäminen ruutuun ei ainakaan kohentanut mieltä. Tai sitten vain otan liian raskaasti epäonnistumiset peleissä joihin eläydyn liikaa. Mutta tuon arvioinnin olisi voinut jättä kokonaan pois, kun sillä ei ollut mitän sen kummempaa merkitystä. 


Kaiken kaikkiaan Bayonetta oli varsin viihdyttävä peli. Sen idea ei ollut mitenkään erikoinen, mutta hienosti ja persoonallisella otteella toteutettuna kaikki toimii. Pelissä ei haitannut edes sen aika lyhyt pituus (allekirjoittaneella aikaa läpipeluuseen meni jotain vähän päälle 11 tuntia). Kaikki oleellinen tuli esille ja kaikki turhat löpinät oli jätetty pois. Loppu oli hienosti kirjoitettu. Peli loppui yhtä vauhdikkaasti kuin oli alkanutkin. Lopputekstien lomassa käydyt joidenkin taisteluiden uusintamatsit oli kätevä idea saada pelaajat katsomaan tekstit loppuun. Lopussa näytetty tanssipätkä ilahdutti tällaista tanssinharrastajaa ja esitteli animaattoreiden taitoja. 



En jää odottamaan Bayonettasta kakkososaa. Peli saakoon jäädä yksiosaiseksi, silä juuri sellaisena se tulee nauttia.

2010/09/17

Alkulöpinät

Sain nyt tämänkin blogin aloitettua. Poikaystäväni heitti eräänä päivänä luettuaan toista blogiania, jossa hehkutin joko Bayonettaa tai Lost Odysseyta, että voisin kirjoittaa enemmän peleistä. Olisi kuulemma mielenkiintoista tietää, mitä minä niistä ajattelin. Ja muistakin voisi olla kiintoisaa tietää, mitä naispuolinen henkilö kokee eri pelit. Ajatus sitten lähti siitä kasvamaan ja niin sai alkunsa Girlish Game (olen huono keksimään blogeille nimiä, älkää välittäkö). Tänne sitten postailen eri peleistä joita olen pelannut mukasyvällisiä analyyseja ja muistoja. Kirjoitan niin peleistä, jotka olen vasta pelannut läpi sekä peleistä, joita pelasin nuorempana, unohtamatta sitä ensimmäistä peliä, joka on vieläkin joskus kaivettava kaapin pohjalta ja ihan vain nostalgian vuoksi pelattava tunnissa läpi. Siitä myöhemmin sitten lisää.

Näin aluksi ajattelin kuitenkin kertoa hieman pelaajataustastani. Aloitin pelaamisen joskus 6-7-vuotiaana tyttösenä, kun isä hommasi meille Nintendo 64:sen. Siihen meillä oli huikeat kaksi peliä, mutta sitä tuli tahkottua aika paljonkin. Tietokoneella tuli myös pelattua joitain aakkosten opettelupelejä ja sellaista tavallaan visual novelia, jossa kuitenkin tarinan jälkeen sai klikkailla kuvista kaikenlaista. Kyseisen pelin nimi taisi olla Jalka ja Lamppu. Tarinaa en enää muista, mutta pelin mukana tuli mahtava jättijuliste, joka piti tietenkin saada seinälle.

Jossain välissä meille rantautui PlayStationkin, joten Nintendon osakkeet hieman romahtivat. Pleikkarille sitten saimmekin kasan pelejä. Siskoni ei kamalasti innostunut pelaamisesta, vaan katsoi mieluummin minun pelaamistani. Neuvoi kyllä senkin edestä, vaikkei itse ohjaimeen koskenut. Suosikkipeli oli ehdottomasti Hugo 3, jota pelattiin vuorotellen koko naapuruston kakaroiden voimalla. Naapurin poikien kanssa sitten joskus taottiin jonkun luona jopa Tekkeniä ja pojat mököttivät minulle, jos satuin voittamaan. 

Tämän jälkeen vuoroon tulikin sitten mahdoton The Sims -villitys, kun ensimmäinen Sims ilmestyi. Kaverini oli kyseisen pelin saanut ja hänen luonaan sitä sitten pelasin useammankin tunnin. Oli meillä hauskaa. No totta kai se piti itselle saada. Ja sitten jokainen lisäosa. Kakkososan kanssa kaikkia lisäosia ei saatu kasaan, sillä läppärimme muisti täyttyi, eikä kone jaksanut pyörittää peliä paria tuntia pidempään.

PlayStation 2 ostettiin totta kai heti, kun se ilmestyi. Saatiin siskon kanssa taivuteltua isä maksamaan siitä puolet ja yhdessä maksettiin sitten toinen puoli. Sillä olen sitten pärjännyt kotona tähän asti. Pleikkari kakkosen myötä rakkaus Final Fantasy -pelisarjaan syttyi. Ykköselle minulla oli FF VIII, mutta huonon englanninkielen taidon vuoksi en siitä päässyt kovinkaan pitkälle. 

Kaksi vuotta sitten tutustuin Xbox 360:seen, kun tapasin poikaystäväni. Aluksi arkailin kyseisen konsolin ohjaimeen koskemista, vaikka sitä minulle tarjottiinkiin. Vannoin olevani uskollinen PlayStationille, mutta sorruin viimeinen. Kait ujostelin hieman sitä, että ihminen, jota en vielä tunne kovinkaan syvällisesti, näkisi minun pelaavan. Ja taisi taustalla olla myös pelko siitä, että olisin huono. Olin aina ollut ylpeä siitä, että osaan pelata konseleilla ja tietokoneella paremmin kuin siskoni ja muutama naapurin poika. Nyt kuitenkin seurustelin pojan kanssa, joka oli pelannut yhtä kauan kuin minä, mutta myös enemmän. Voitin kuitenkin pelkoni ja nyt rakastan Xboxia todella paljon. Melkein voin sanoa, että se on mennyt Pleikkarin ohi. Tosin haaveilen PS kolmosesta, sillä konsolille on julkaistu monta mielenkiintoista peliä. Varsinkin Heavy Rain jotenkin syyhyttää sormia, mutta kun sitä ei ole Xboxille. Kyllä sitä varmaan tässä lähitulevaisuudessa sen PS kolmosen hankkii.

Että tällainen on pelaajahistoriani todella tiivistettynä. Eiköhän se aukea laajemmin, kun alan kirjoittaa pelikokemuksistani. Ensimmäisenä kirjoitan viimeksi läpipelaamastani pelistä, Bayonettasta. Siihen asti, pelailemisiin!